Katselet ranteitasi. Tunnet kuinka ne virtaavat, mustat aukot, virtaavat ja huutavat vapautustaan, tehden kaikkensa sinut saadakseen. Kuutemppeli sinussa rakentuu. Joskus ajattelet, etten koskaan rakastanut sinua, ainoastaan tyhjyyttä sinussa. Ehkä olet oikeassa. Ehkä kulttuurien tarkoitus ei olekaan kukoistaa, ainoastaan tuhoutua kauniisti, ajoissa. Luunvalkeat korinttilaiset, merta kannattelevat, tulta vasten syntyvät; peilityyni yön veri baasis. Annat itsellesi helmikuun, antautua, uhrata kristallinkirkas lihasi vuoden kipristelevään maltoon, hävittää lävitsesi lipuva manner. Pimeys yltyy. Ehkä uuden etsiminen on aina vanhan pakenemista, surun jumalten, jotka sinussa asuvat; temppeli on melkein valmis. Ehkä – et koskaan osannut kuin pettyä.
