#herbert blumer

În această conversație, cum indică gesturile corpului sensul a ceea ce se spune. Cum „citești” gesturile corpului? (Credit: popmelon/Pixabay) Examinați o conversație recentă la care ați participat. Dacă este posibil, înregistrați-o sau scrieți despre ea. Cum a fost conversația ta o acțiune comună în sensul definit de Mead și Blumer? Cum ați defini acțiunea comună pe care ați realizat-o în…

Der Hitlergruß: Nazi-Sucht in Leipzig

Ein Grundpostulat des Symbolischen Interaktionismus lautet: Der Sinn einer Interaktion wird von den an der Interaktion Beteiligten, gemeinsam hergestellt. Was damit gemeint ist, kann man an einem Beispiel deutlich machen, das wir von Herbert Blumer, dem Gründungsvater des Symbolischen Interaktionismus, entliehen und für unsere Zwecke angepasst haben:

Interaktionbericht 1:

X berichtet, dass er A…

Silloin kun sosiologiassa ollaan kiinnostuneita kasvokkaisesta vuorovaikutuksesta, yksilöistä, ryhmistä ja siitä, millaista on ihmisten jokapäiväinen elämä, puhutaan usein mikrososiologiasta. Sen sijaan makrososiologialla viitataan tutkimukseen, jossa tarkastellaan yhteiskunnallisia rakenteita ja instituutioita. Ne eivät sulje toisiaan pois ja ovat pikemminkin toisiaan täydentäviä näkökulmia. 

Mikrososiologiaan luetaan myös symboliseksi interaktionismiksi kutsuttu tutkimusperinne. Siinä kiinnostus kohdistuu erityisesti yksilöiden väliseen välittömään vuorovaikutukseen. Suuntauksessa korostetaan kielen ja symbolien merkitystä ihmisen toiminnassa. Chicagon koulukunnassa vaikuttaneet G.H. Mead ja Herbert Blumer luetaan suuntauksen edelläkävijöihin. Symbolisen interaktionismin keskeinen ajatus on se, että ihmiset toimivat aina suhteessa merkityksiin ja nämä merkitykset syntyvät vuorovaikutuksessa. Toimintaamme ohjaa tulkintamme kulloisestakin tilanteesta eli se, miten milloinkin tilanteen määrittelemme. Kyse on yhteisesti jaettujen symbolien avulla tapahtuvasta merkityksenannosta ja kanssakäymisestä. Symbolisen interaktionismin keskiössä on ajatus luovasta ja tietoisesti toimivasta minästä. Meillä ei siis ole mitää syntymässä saatua valmista ja sisäänrakennettua itseä, minää, vaan identiteetti opitaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

Kanadalaissyntyinen Erving Goffman luetaan toisinaan symbolisen interaktionismin edustajaksi. Useat hänen tutkimuksensa käsittelivät kasvokkaista vuorovaikutusta. Vuorovaikutukseen osallistuvat tekevät jatkuvasti tulkintoja toisten antamista merkeistä. Teoksessaan Frame analysis hän esitti, että ihmisillä on tilanteesta, ajasta, paikasta ja vuorovaikutukseen osallistuvista riippuvasti erilaisia tulkintakehyksiä. Kehyksellä hän tarkoittaa tulkinnan perusperiaatteita, jotka mahdollistavat yksilöiden paikallistaa, havaita, identifioida ja ikään kuin varustaa nimilapuilla näennäisesti loputon joukko konkreettisia tapahtumia. Esim. jos teatterissa huudetaan TULI ON IRTI, riippuu lauseen merkitys siitä, ymmärretäänkö se osaksi näytelmää vai onko kyse todellisesta vaarasta. 

Goffmanin vuorovaikutusta koskevat tutkimukset tarkastelivat nimenomaan vuorovaikutuksen järjestystä ja tähän järjestykseen kiinteästi yhteydessä olevaa moraalista ulottuvuutta. Moraalisen ulottuvuuden ytimessä on aina pyhä, ja pyhää ylläpidetään rituaalisesti. 

Goffman julkaisi 1959 ehkä tunnetuimman teoksensa The presentation of the self in everyday life. Jo kirjan nimi kertoo paljon Goffmanin ajattelusta, me esitämme itseämme arkielämässä. Teoksessaan hän tarkasteli sosiaalista maailmaa teatterimetaforan avulla ja kehitteli erityistä dramaturgista sosiologiaa käyttäen teatterin maailmasta tuttuja käsitteitä.

Lyhyesti; sosiaalisuus voidaan ymmärtää siten, että ihminen on aina näyttämöllä toisten havainnoinnin kohteena. Esim. opettajalla on koulussa opettajan rooli, jonka hän valmistelee näyttämön takana ennen esittämistään yleisölle (oppilaat). Päivän mittaan roolit vaihtuvat. Opettajanhuone on opettajan toinen näyttämö, vaikka oppilaiden näkökulmasta se on näyttämön takana. Siellä opettajan rooli on erilainen, ja tämäkin rooli valmistellaan etukäteen näyttämön takana, yleensä kotona. Roolia ei kuitenkaan tule käsittää valheelliseksi tai päälleliimatuksi asiaksi, päinvastoin. Goffmanin mielestä itsenään oleminen on itsensä esittämistä: olemme sitä mitä esitämme. "Ihmiset ovat yleensä sitä, mitä he näyttävät olevan", Goffman kirjoittaa. Rooliin kuuluu paitsi se, millaisena meidät nähdään, myös se, millaisena haluamme itsemme nähtävän. Meillä ei ole mitään pysyvää minuutta, vaan se rakentuu ja muuttuu aina uudelleen ja uudelleen ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Minuuden voidaan Goffmanin näkökulmasta katsoa olevan jotakin, jota kukin omien esitystensä avulla tarjoaa muille. 

Goffman esittää, että kun olemme sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja kommunikoimme jonkun muun kanssa, lähetämme kahdenlaisia ilmauksia: yhtäältä suoria (expression given) ja tietoisia ilmaisuja, esim. sanoja informaation välittämiseksi, ja toisaalta epäsuoria (expression given off) ilmaisuja ja merkkejä. 

Meillä on pyrkimys hallita sitä vaikutelmaa, jonka itsestämme ulospäin annamme. Olemme myös tietoisia, että sanamme ja puheemme eivät yksistään riitä, vaan myös muuta käyttäytymistämme, eleitämme, liikkeitämme ja ilmeitämme, tulkitaan yhtä lailla. Nimenomaan vaikutelmanhallinnassa me sovellamme Goffmanin mielestä samantapaisia menetelmiä kuin näyttelijät esittäessään näytelmää. Pyrimme valmistelemaan eistyksemme niin hyvin, että olisimme uskottavia ja esittämämme rooli toimisi. 

Vuorovaikutustilanteessa voi sattua erilaisia kömmähdyksiä. Esittäjät sekä katsojat pyrkivät varmistamaan esityksen sujuvuuden: yleisö turvaa esityksen kulkua suhtautumalla esittäjään tahdikkaasti. Tällöin tahattomiin lipsahduksiin tai erheisiin suhtaudutaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tahdikkuus antaa mahdollisuuden säilyttää kasvonsa. kasvot, Goffman sanoo, ovat se sosiaalinen arvonanto, jota henkilö voi vaatia itselleen esiintymällä sellaisena kuin jonkin kohtaamiseen muut osanottajat käsittävät hänen esiintyvän.