#arvi lind

Ylen pitkäaikainen toimittaja ja uutisankkuri Arvi Lind on kuollut sunnuntaiaamuna, kerrotaan Ylelle Lindin lähipiiristä. Lind oli 85-vuotias kuollessaan. Lähipiiristä kerrotaan, että kuolemaan ei liittynyt dramatiikkaa. Lindin ura alkoi Yleisradiossa tekstittäjänä vuonna 1965. Uutisankkurina hän aloitti vuonna 1967. Hän oli mukana myös opetus-, viihde- ja lastenohjelmissa. Lind toimi Yleisradion uutistoimittajana ja tv-uutisten juontajana lähes 40 vuoden ajan. Lindin viimeinen lähetys nähtiin 15. lokakuuta vuonna 2003. Tuolloin hän hyvästeli katsojat seuraavilla sanoilla: – On ollut etuoikeus saada palvella Suomen kansaa hyvässä Yleisradiossa, hyvien työtovereiden kanssa. Haluan kiittää heitä, ja ennen kaikkea teitä hyvät katsojat, näistä yhteisistä vuosista ja toivottaa kaikkea hyvää. Tekijät vaihtuvat, mutta työ jatkuu. Lind tunnettiin Suomen luotettavimpana miehenä, ja tuo maine säilyi eläkkeelläkin. Helsingin yliopisto kertoo, että Lind opiskeli kotimaista kirjallisuutta ja suomen kieltä, kunnes journalismi vei mennessään.

Pidin jokin aika sitten Tampereen yliopistolla luennon otsikolla ”Yhtenäiskulttuurin harha”. Aloitin esitykseni todistelemalla opiskelijoille, kuinka yhdenmukaisessa kulttuurisessa tilassa oma ikäpolveni kasvoi ja kuinka tuo haisaappainen vakosamettitodellisuus on sittemmin globalisaation myötävaikutuksella pirstoutunut monenmoisiksi alakulttuureiksi – tai kupliksi, kuten raivostuttavaksi hokemaksi muuttunut ilmaisu kuuluu. Enää ei koko Suomi istu puoli yhdeksältä Arvi Lindiä kuuntelemaan.

Loppuajan käytinkin sitten sen väitteen perustelemiseksi, että tuo ajatus homogeenisesta suomalaisuudesta on aina ollut poliittinen tekele, jonka avulla on rajattu niin sisä- kuin ulkoryhmääkin. Monin esimerkein todistelin, että toisin kuin yhtenäisyyttä rakentavassa kansakuntakertomuksessa esitetään Suomessa ei ole koskaan eletty missään kulttuurisessa, kielellisessä tahi etnisessä umpiossa.

Luennon sisältö oli siis peruskauraa kaikille meille, joille suomalaisuuden määritelmä kutistuu pelkäksi aihetta koskevaksi puheeksi: suomalaisuus on kaikkea sitä, mitä sen väitetään olevan, ei siellä mitään sen kummempaa ydintä ole. Samoja argumentteja olen esittänyt ennenkin, myös kirjallisesti. Hetkellisen mutta epäilemättä katteettoman hybriksen vallassa poistuin rikospaikalta kuvitellen onnistuneeni sytyttämään kriittisyyden lampun jonkun opiskelijan pääkopassa.

Mutta jonkinmoisen tarkoittamattoman ristiriidan taisin sittenkin jättää ilmaan väreilemään. Olinhan toisaalta kuvannut nostalgisen touhukkaasti sitä, miten monella tapaa Suomi oli nuoruudessani sitä yhtä ja samaa (powerpointissa oli Arvi Lindin ohella Kekkosen kuva ja pitkä lista asioita, joita oli tarjolla vain yhtä sorttia), vaikka toisaalta sitten todistelin parhaani mukaan, että pelkistetystä kansallisesta omakuvastaan huolimatta Suomi on aina ollut monessa mielessä monikulttuurinen paikka. Kuvitellessani kertovani aiempaa monimuotoisempaa tarinaa Suomesta tulin tahtomattani samalla uusintaneeksi sen kanssa osin ristiriitaista omaa sukupolvikokemustani yksiäänisestä Kekkosslovakiasta.

Kaikeksi onneksi törmäsin ikätoveriini, jolle tulin kerranneeksi luentoni pääpointin ja joka hämmästyksekseni oli kanssani eri mieltä nuoruutemme monokulttuurisuudesta. Hän kiinnitti huomioni siihen ilmeiseen seikkaan, että vielä 1970- ja 1980-luvuilla Suomessa oli alueellisesti ja paikkakunnallisesti monenlaisia eroavaisuuksia. Yhdessä katsotuista puoli ysin uutisista huolimatta eri puolilla Suomea puhuttiin eri tavoilla, syötiin erilaisia ruokia, käytiin erinimisissä kaupoissa eikä välttämättä tiedetty mitään muiden paikkakuntien kulttuurisista erikoisuuksista.  Aloin heti muistella sitä onnen tunnetta, kun joku toi Tampereelta Mikkeliin muuttaneelle pojalle tuliaisiksi hämäläistä perunalimppua. Sitä ei Savosta saanut, liekö olivat siellä moisesta herkusta koskaan kuulleetkaan.

Nykyään sitä vasta eletäänkin todellisessa yhtenäiskulttuurissa, väitti parempimuistinen ystäväni. Kaikki katsovat samoja televisiosarjoja, nauravat samoille meemeille ja puhuvat samoista uutisista. Alueellisia eroja pitää varta vasten etsiä, ja ne muutamat jäljellä olevat paikalliset kummallisuudetkin on laminoitu kyseisen kasvukeskuksen matkailumainoksiin. Uutinen miehestä, joka oli ruokaillut kaikilla Suomen ABC-asemilla mutta onnistunut kuitenkin nimeämään niistä omat suosikkinsa, on tästä ilmiöstä kenties vinksahtanut mutta kaikessa banaaliudessaan ilmaisuvoimainen todiste.

*

En ole varma, mikä edellä kerrotun tarinan opetus on, mutta näin isänmaallisiin johtopäätöksiin se minut johti:

Vaikka kulttuurin ja luonnon välille ei pitäisi vetää liian suoria analogioita, tekee kuitenkin mieli verrata luonnon monimuotoisuutta kulttuurin monimuotoisuuteen. Luonnosta puhuttaessa monimuotoisuus voidaan ajatella suojapuskuriksi, jonka kaventuminen uhkaa koko ekosysteemin toimintaa. Muutettavat muuttaen: mitä monimuotoisempaa kulttuuri on, sitä paremmin se pärjää ulkoisia vaaroja vastaan, kuten vaikkapa sitä vastaan, että kaikki muuttuu samanlaiseksi.

Tässä suhteessa kulttuurien erillisyyteen uskova nationalismi ei suinkaan suojaa vaan nimenomaan vaarantaa kansakunnan hyvinvoinnin: ne, jotka vaativat Suomeen yksikielisyyttä, yksietnisyyttä, yksiuskontoisuutta ja yksikulttuurisuutta, asettavat maamme jatkuvaan vaaratilaan. Ja se taas on kaukana isänmaallisuudesta. Todellinen patriootti panostaa monimuotoisuuteen, myös kansakuntakertomuksessa.