#allah99

On omituinen kokemus lukea peräjälkeen Hassan Blasimin Allah99 ja Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut, kaksi periaatteessa hyvin erilaista kirjaa, joiden kuvaamat maailmatkin vaikuttaisivat olevan hyvin kaukana toisistaan niin ajallisesti kuin maantieteellisesti. Siinä missä viime vuonna arabiaksi julkaistu ja näinä päivinä (26.2.) suomeksi ilmestyvä Blasimin romaani sijoittuu nykyajan Irakiin ja Suomeen sekä näiden kahden maan väliselle pakoreitille, Twainin vuonna 1884 julkaistussa romaanissa eletään ja kuljetaan 1840-luvun Yhdysvalloissa.

Muodoltaan nuo kaksi romaania eivät juuri voisi olla erilaisempia. Siinä missä Huckleberry Finnin seikkailuissa on kronologisesti etenevä juoni, Allah99 on kuin akselinsa katkaissut tarinamylly, joka syöksee sisuksistaan toinen toistaan absurdimpia ihmiskohtaloita.

Enemmän kuin kirjojen erilaisuuteen alan kuitenkin kiinnittää huomioita niiden yhteisiin piirteisiin. Teemana molemmissa on vapaus, sillä sitä niissä etsitään maailman ääristä saakka, Mississippi-joen alajuoksulta ja Suomesta. Kirjoissa kuvattu todellisuus on väkivaltainen ja yhteiskunnallisen epätasa-arvon vinksauttama. Blasimin Irak on hornankattila, jossa elämä saattaa päättyä koska tahansa autopommin räjähdykseen tai tarkka-ampujan laukaukseen, Twainilla toinen päähenkilöistä on isänsä jatkuvan pahoinpitelyn uhri ja toinen taas karannut orja.

Molemmat teokset sisältävät myös runsaasti viittauksia muuhun kirjallisuuteen, eli ne ovat tietoisia siitä traditiosta, jossa niitä luetaan. Yhteistä teoksilla on sekin, että niissä leikitään erilaisilla kielellisillä rekistereillä ja että kielelliset valinnat ovat aika ajoin nousseet debatin aiheiksi niin Huckleberry Finnin seikkailujen kohdalla kuin Blasimin tuotannosta puhuttaessa.

Twainin teoksen tapauksessa keskustelua on herättänyt etenkin n-sanan käyttö. Kirjan tapahtuma-aikana ja kirjoitusaikana yleisesti käytetty sana edellyttää nykylukijalta paitsi historiallisen kontekstin tuntemusta myös ymmärrystä siitä, miten sanojen historialliset merkitykset jatkavat vaikuttamistaan kielissä ja sen myötä myös ajattelussa.

Blasimilla kielivalinnat ovat osaltaan olleet estämässä hänen teostensa julkaisemisen niiden kirjoistuskielellä arabiaksi (ensimmäinen sensuroimaton arabiankielinen kirjana painettu kokoelma Blasimin novelleja julkaistiin Italiassa vasta vuonna 2014). Kirjallisuudessa yleisesti käytetyn standardiarabian sijaan Blasim kirjoittaa irakilaisella puhekielellä ja kuten hänen lukijansa hyvin tietävät rivouksia kaihtamatta ja uskonnollisia mielettömyyksiä kaunistelematta.

Sama vika Twainilla. Huckleberry Finnin seikkailujen suomentaja Juhani Lindholm kirjoittaa, että kirjallisuushistorian kannalta Mark Twainin 

”ehkä suurin uudistus oli juuri puhekielisyyden tuominen mukaan kertojanääneen, temppu jonka avulla kirjailija saattoi lähes kokonaan häivyttää itsensä näkyvistä, luopua kaikkitietävän kertojan kaavusta ja antaa tehtävän oppimattomalle, sivistymättömälle ja sopimattomasti käyttäytyvälle pojalle, jolla on hyvä sydän mutta joka samalla armottoman peilin lailla nostaa lukijoiden eteen näiden asenteellisuuden ja ennakkoluulot”.

Molempien kirjailijoiden kielellisiin valintoihin ja niiden aiheuttamiin keskusteluihin pääsee helposti perehtymään suomentajien laatimista erinomaisista ”kynnysteksteistä”: Lindholm selvittää Huckleberry Finnin seikkailujen lopuksi sen vaiheita ja käännöstyössään tekemiään valintoja, ja Sampsa Peltonen tutustuttaa Allah99:n aluksi (teksti löytyy myös täältä) lukijansa teoksen taustaan ja arabiasta kääntämisen erityiskysymyksiin.

En tiedä, onko suomalaisilla todella ollut hyvä herraonni, kuten on tapana sanoa, mutta Allah99:n ja Huckleberry Finnin seikkailut luettuani on helppo todeta, että aivan erinomainen suomentajaonni meillä ainakin on ollut.

Mutta oikeastaan vasta nyt pääsen asiaan, josta haluaisin kirjoittaa – jos vain osaisin asiani sanoiksi sommitella. Olen nimittäin paraikaa laatimassa johdantoa siihen kirjaan, jonka edistämiseksi tämän blogin alun perin perustin, ja haluaisin sanoa jotain siitä, miksi ylipäänsä olen sanalle ryhtynyt. Kirjani käsittelee vierautta ja ylirajaisuutta Suomen kirjallisuudessa – Blasim on kirjani suurin sankari! –, ja huomaan, että en välttämättä osaa ilmaista sitä, miksi tuo aihe on mielestäni aivan ehdottoman tärkeä.

Yritän selittää: haluan kirjassani edistää ymmärrystä kirjallisuudesta taiteenlajina, joka ei piittaa ihmisen itselleen rajoituksiksi luomista rajoista, sanotaan nyt vaikka kansallisista ja kielellisistä rajoista. Terve ja hyvinvoiva kirjallisuus on sellaista, joka menee miten mielii rajojen yli vapaana kuin taivaan tuuli.

Maailmankirjallisuuden käsitteessä on sen tietynlaisesta vanhanaikaisuudesta huolimatta juuri tällainen klangi; se on kirjallisuutta, joka puhuttelee lukijoita ajasta, paikasta ja kirjoituskielestä riippumatta. Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut on itsestään selvästi maailmankirjallisuutta, mutta niin on myös Hassan Blasimin Allah99:kin, niin väitän, vaikka se on toistaiseksi käännetty vasta suomeksi ja Suomessakin sen vastaanotto on tätä kirjoitettaessa vielä mysteeri (toivon hartaasti Blasimin teoksen saavan kaiken ansaitsemansa huomion).

Mutta voidakseni esittää väitteitä siitä, millaista kirjallisuuden pitäisi olla, argumenttini kaipaa perusteekseen jonkinmoisen vihollisen, siis sellaisen kirjallisuuden, joka ei syystä tai toisesta täytä kuvailemani maailmankirjallisuuden ehtoja. Kuinkahan montaa ihmistä ja tahoa loukkaisin, jos tekisin ”suomalaisesta kirjallisuudesta” itselleni tällaisen olkiukon ja väittäisin sen olevan sisäänpäin kääntynyttä ja vain rajatulle joukolle suunnattua?

Siksi onkin fiksumpaa olla tekemättä tällaisia (omastakin mielestäni epäreiluja) yleistyksiä ja kysyä sen sijaan, missä kansalliset rajat tarkasti ottaen tulevat vastaan: aiheenvalinnoissa, teemoissa, kielessä vaiko sittenkin markkinoinnissa? Mielikuvitushan ei rajoja tunne, eihän?