Maailmankirjallisuutta Irakista ja Yhdysvalloista â ja vĂ€hĂ€n Suomestakin
On omituinen kokemus lukea perÀjÀlkeen Hassan Blasimin Allah99 ja Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut, kaksi periaatteessa hyvin erilaista kirjaa, joiden kuvaamat maailmatkin vaikuttaisivat olevan hyvin kaukana toisistaan niin ajallisesti kuin maantieteellisesti. SiinÀ missÀ viime vuonna arabiaksi julkaistu ja nÀinÀ pÀivinÀ (26.2.) suomeksi ilmestyvÀ Blasimin romaani sijoittuu nykyajan Irakiin ja Suomeen sekÀ nÀiden kahden maan vÀliselle pakoreitille, Twainin vuonna 1884 julkaistussa romaanissa eletÀÀn ja kuljetaan 1840-luvun Yhdysvalloissa.
Muodoltaan nuo kaksi romaania eivÀt juuri voisi olla erilaisempia. SiinÀ missÀ Huckleberry Finnin seikkailuissa on kronologisesti etenevÀ juoni, Allah99 on kuin akselinsa katkaissut tarinamylly, joka syöksee sisuksistaan toinen toistaan absurdimpia ihmiskohtaloita.
EnemmÀn kuin kirjojen erilaisuuteen alan kuitenkin kiinnittÀÀ huomioita niiden yhteisiin piirteisiin. Teemana molemmissa on vapaus, sillÀ sitÀ niissÀ etsitÀÀn maailman ÀÀristÀ saakka, Mississippi-joen alajuoksulta ja Suomesta. Kirjoissa kuvattu todellisuus on vÀkivaltainen ja yhteiskunnallisen epÀtasa-arvon vinksauttama. Blasimin Irak on hornankattila, jossa elÀmÀ saattaa pÀÀttyÀ koska tahansa autopommin rÀjÀhdykseen tai tarkka-ampujan laukaukseen, Twainilla toinen pÀÀhenkilöistÀ on isÀnsÀ jatkuvan pahoinpitelyn uhri ja toinen taas karannut orja.
Molemmat teokset sisÀltÀvÀt myös runsaasti viittauksia muuhun kirjallisuuteen, eli ne ovat tietoisia siitÀ traditiosta, jossa niitÀ luetaan. YhteistÀ teoksilla on sekin, ettÀ niissÀ leikitÀÀn erilaisilla kielellisillÀ rekistereillÀ ja ettÀ kielelliset valinnat ovat aika ajoin nousseet debatin aiheiksi niin Huckleberry Finnin seikkailujen kohdalla kuin Blasimin tuotannosta puhuttaessa.
Twainin teoksen tapauksessa keskustelua on herÀttÀnyt etenkin n-sanan kÀyttö. Kirjan tapahtuma-aikana ja kirjoitusaikana yleisesti kÀytetty sana edellyttÀÀ nykylukijalta paitsi historiallisen kontekstin tuntemusta myös ymmÀrrystÀ siitÀ, miten sanojen historialliset merkitykset jatkavat vaikuttamistaan kielissÀ ja sen myötÀ myös ajattelussa.
Blasimilla kielivalinnat ovat osaltaan olleet estÀmÀssÀ hÀnen teostensa julkaisemisen niiden kirjoistuskielellÀ arabiaksi (ensimmÀinen sensuroimaton arabiankielinen kirjana painettu kokoelma Blasimin novelleja julkaistiin Italiassa vasta vuonna 2014). Kirjallisuudessa yleisesti kÀytetyn standardiarabian sijaan Blasim kirjoittaa irakilaisella puhekielellÀ ja kuten hÀnen lukijansa hyvin tietÀvÀt rivouksia kaihtamatta ja uskonnollisia mielettömyyksiÀ kaunistelematta.
Sama vika Twainilla. Huckleberry Finnin seikkailujen suomentaja Juhani Lindholm kirjoittaa, ettĂ€ kirjallisuushistorian kannalta Mark TwaininÂ
âehkĂ€ suurin uudistus oli juuri puhekielisyyden tuominen mukaan kertojanÀÀneen, temppu jonka avulla kirjailija saattoi lĂ€hes kokonaan hĂ€ivyttÀÀ itsensĂ€ nĂ€kyvistĂ€, luopua kaikkitietĂ€vĂ€n kertojan kaavusta ja antaa tehtĂ€vĂ€n oppimattomalle, sivistymĂ€ttömĂ€lle ja sopimattomasti kĂ€yttĂ€ytyvĂ€lle pojalle, jolla on hyvĂ€ sydĂ€n mutta joka samalla armottoman peilin lailla nostaa lukijoiden eteen nĂ€iden asenteellisuuden ja ennakkoluulotâ.
Molempien kirjailijoiden kielellisiin valintoihin ja niiden aiheuttamiin keskusteluihin pÀÀsee helposti perehtymÀÀn suomentajien laatimista erinomaisista âkynnysteksteistĂ€â: Lindholm selvittÀÀ Huckleberry Finnin seikkailujen lopuksi sen vaiheita ja kÀÀnnöstyössÀÀn tekemiÀÀn valintoja, ja Sampsa Peltonen tutustuttaa Allah99:n aluksi (teksti löytyy myös tÀÀltĂ€) lukijansa teoksen taustaan ja arabiasta kÀÀntĂ€misen erityiskysymyksiin.
En tiedÀ, onko suomalaisilla todella ollut hyvÀ herraonni, kuten on tapana sanoa, mutta Allah99:n ja Huckleberry Finnin seikkailut luettuani on helppo todeta, ettÀ aivan erinomainen suomentajaonni meillÀ ainakin on ollut.
Mutta oikeastaan vasta nyt pÀÀsen asiaan, josta haluaisin kirjoittaa â jos vain osaisin asiani sanoiksi sommitella. Olen nimittĂ€in paraikaa laatimassa johdantoa siihen kirjaan, jonka edistĂ€miseksi tĂ€mĂ€n blogin alun perin perustin, ja haluaisin sanoa jotain siitĂ€, miksi ylipÀÀnsĂ€ olen sanalle ryhtynyt. Kirjani kĂ€sittelee vierautta ja ylirajaisuutta Suomen kirjallisuudessa â Blasim on kirjani suurin sankari! â, ja huomaan, ettĂ€ en vĂ€lttĂ€mĂ€ttĂ€ osaa ilmaista sitĂ€, miksi tuo aihe on mielestĂ€ni aivan ehdottoman tĂ€rkeĂ€.
YritÀn selittÀÀ: haluan kirjassani edistÀÀ ymmÀrrystÀ kirjallisuudesta taiteenlajina, joka ei piittaa ihmisen itselleen rajoituksiksi luomista rajoista, sanotaan nyt vaikka kansallisista ja kielellisistÀ rajoista. Terve ja hyvinvoiva kirjallisuus on sellaista, joka menee miten mielii rajojen yli vapaana kuin taivaan tuuli.
Maailmankirjallisuuden kÀsitteessÀ on sen tietynlaisesta vanhanaikaisuudesta huolimatta juuri tÀllainen klangi; se on kirjallisuutta, joka puhuttelee lukijoita ajasta, paikasta ja kirjoituskielestÀ riippumatta. Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut on itsestÀÀn selvÀsti maailmankirjallisuutta, mutta niin on myös Hassan Blasimin Allah99:kin, niin vÀitÀn, vaikka se on toistaiseksi kÀÀnnetty vasta suomeksi ja Suomessakin sen vastaanotto on tÀtÀ kirjoitettaessa vielÀ mysteeri (toivon hartaasti Blasimin teoksen saavan kaiken ansaitsemansa huomion).
Mutta voidakseni esittÀÀ vĂ€itteitĂ€ siitĂ€, millaista kirjallisuuden pitĂ€isi olla, argumenttini kaipaa perusteekseen jonkinmoisen vihollisen, siis sellaisen kirjallisuuden, joka ei syystĂ€ tai toisesta tĂ€ytĂ€ kuvailemani maailmankirjallisuuden ehtoja. Kuinkahan montaa ihmistĂ€ ja tahoa loukkaisin, jos tekisin âsuomalaisesta kirjallisuudestaâ itselleni tĂ€llaisen olkiukon ja vĂ€ittĂ€isin sen olevan sisÀÀnpĂ€in kÀÀntynyttĂ€ ja vain rajatulle joukolle suunnattua?
Siksi onkin fiksumpaa olla tekemÀttÀ tÀllaisia (omastakin mielestÀni epÀreiluja) yleistyksiÀ ja kysyÀ sen sijaan, missÀ kansalliset rajat tarkasti ottaen tulevat vastaan: aiheenvalinnoissa, teemoissa, kielessÀ vaiko sittenkin markkinoinnissa? Mielikuvitushan ei rajoja tunne, eihÀn?
Julkaistu 20.2.2019












