ReincarnationHigh

Arising again. Freedom to be free. No one knows how I feel anymore. It's my personal deep space or sea in my head with floating thoughts and countless little lights. I was shattered once but built myself again. Pieces a little bit over each other so that the main structure stands the griefs and drawbacks harder than ever before. Some moments were lost. Some never happened. Some left a fracture in the hydroponic machinery. And some are there to warn me not to fall again. It's peculiar how something can break one so hard and still make it stronger than ever before. Rising to the sky again. My past was left many moments ago. Accepted it. And got a clear sky above. Just after understanding to gaze upwards rather than seek for someone from the crowd. Who never gazed back.

Have you ever felt this?

I am not going to ask you how are you doing by telling you all the wonderful things that I have done lately first.

Näitä se mietti edelleen pöllämystyneenä könytessään lopulta pystyyn, mietti vielä lähtiessäänkin vaikka minkä ja laisia. Jalka ei tosin puhunut enää.

Olisiko se siinä ? Haudattavissa oleva ajanjako, joka rakentui jonkin päälle, jolle rakentuu jokin seuraavista: tornityyppi, masto, pelikaani tai romuloora. Saattaisivat muodostaa esteettisiä kollaasihkoja installaatioita, mutta miksi tuntuu näin ? Tavallaan itseni vuosien takaa asuu ihonalaiskudoksessa, toisaalta tämä on uusi tuntemus. Kaipuu vetäytyä lepäämään nimittäin. Vanhahko koira ei temppuile, niinkö se oli ? Muttei lakkaa myöskään liioittelemasta metioniineja ja muita suht tärkeitä osuuksia elämänsä cocktailissa. Joka hetki lakkaa järjestelmällisesti olemasta edelinen ja rupeaa seuraavaksi, joka on uusi. Täten, voin uusiututa silmänräpäykessä. Katsokaa. Noin. En minä pelkää ampiaisia. Hatusta nostetaan kaksi koktail-kirsikkaa, joiden värit ovat epäselviä. Muodosta niistä avainlause, josta löytyvät ainakin pluskvamperfektionisti ja rinnasteisuuskonjunktiviitti. Sitten ihminen ainakin on. Tässä ei ole lainkaan järkeä. Miksi olisi ? Missä yleensäkään edes on ?

Kyllä minut hoidetaan entiselleni. Mene pois.

Suuri asia voi olla mahdoton, muttei kuitenkaan niin ääretön, etteikö se mahtuisi vaikkapa korvan taakse.

“Mutta miksi ihmiset haluavat heidän näkyvän?” istuivat kaksi ääntä pienen maailman katolla katselemassa kuinka ihmiset esittelivät itseään toisilleen. “Eivätkö he tiedä olevansa suuri tarina ilman toisten kommenttiraitojakin?” suurempi ääni mietti. “Eivätkö he usko olemisen ihmeellisyyteen ilman toisten sitä heille todistaman?” äänen ihme oli aivan konkreettinen tunne ja se materialisoitui heidän väliinsä saippuakuplina. “En minä oikein ymmärrä, monet haluavat tulla nähdyiksi, mutteivät he ymmärrä olevansa näkyvä,” mietintä oli suuri ja toinen ääni oli hiljaa. Se oli myöntyväisyyttä vissiin, sillä jokaisen ihmiset tarinasta saisi kirjoitettua hienon kirjan.

“Olen keksinyt vihdoin mikä on se voima, joka tuuppii minua eteenpäin päivästä toiseen ja nyt olen selvillä siitä, miksi olen menossa sinne, minne olenkaan menossa, ja miksei siihen mukaan mahdu paljoa muita, ainakaan kovin pitkäksi matkaa, sillä tie on näet kapea, ryömin ilmastointiventtiilissä, ja se on suhteellisen ahdas noin valtaosalle väestöstä, mutta onneksi sentään olen melkein kääpiö, hieman liian pitkä tosin, noin kaksi senttimetriä. Lapsena sanoin pelastavani erään henkilön, mutta tätä luultiin varmasti vain leikiksi, ehkei se sitä ollutkaan, olen mielestäni nyt elänyt koko tähänastisen elämäni matkalla sinne, mihin hänet on kätketty, tehtävänäni irroittaa kahleet, avata ovi tai mitä nyt siinä tilanteessa hän minulta tarvitseekaan, keksiä pakosuunnitelma tähtien taakse tai salasana hänen aarrekätköönsä hänen sen unohdettuaan, en minä tiedä, mutta sen tiedän, että hän on atmosfäärin toisella puolella, sillä sinne minä olen menossa. Ehkä hän on se aikamatkaaja, joka sanon joskus oikeasti olevani, ehkä hän on jumissa tässä kaikkeudessa hajotettuaan pakomatkallaan aikakoneensa ja on piiloutunut neljän aurinkokunnan sektorille Maasta, sillä hän puhui minulle kun olin lapsi ja silloin tiesin tietäväni mihin pohjimmiltani haluan.  Hän on istuttanut jostain kumman syystä osan itsestään minuun, sillä luulin joskus tämän lapsuuden henkilön olevan jokin piilotettu osa olemuksestani, mutta kävisi suuremmin järkeen hänen vierailleen niin usein unissani, jotta TUNSIN kuin hän olisi minä, osa minua, sillä täten koen minulle annetun tehtävän edellistäkin tärkeämpänä ja henkilökohtaisempana. Hän on lapsuuteni sankaritar ja minä hänen suunnitelmansa. Pidäthän pintasi. Olen tulossa tekemään kaikkeni,” mietti kerran eräs ihminen, minkä jälkeen hän ei tuntenut itseään enää ihmiseksi, vaan pikemminkin merkitykselliseksi.

“Olet muuten mieletön,” ensimmäinen sanoi ja tunsin sen puhuvan sittenkin minulle.

Purjeet alas olemme perillä minä jään tässä kiitos kyydistä pois Vieraan rannan satama Ja minähän pärjään. Nähdään ehkä joskus jatkat matkaasi Tämä saattaa olla laulamani saari kuinka jännittävää! Olen tutkimusmatkailija

“Teidätkö, mitkä ovat tähtien nimet?” kysyi Monni, joka muistaakseni oli näyhä tai jokin senkaltainen elämänmuoto, mutta jonka kädet eivät koskaan osanneet olla hiljaa, vaan ne tekivät monia asioita huomaamattonasti aina kun Monni ei hoksannut tai oli omissa maailmoissaan. Kuten avasivat kengännauhoja. Monni raapusti pienellä ulkoa tuomallaan risulla hieroglyftejä kahvilan vanhaan ompelukoneeseen ja kuvitteli hetken olevansa leivänmurunen asetilla, mutta tuli vähitellen tolkkuihinsa eikä edes huomannut hiljaisuudessa unohtaneensa jo mitä olikaan kysynyt. “En, mutta tunnen heidän vamhempansa.” Aaretsa tuijotti taulunkehystä ja siemaili kuumaa juomaansa hyvin ohuella, oikeastaan paradoksisella pillillä, jossa ei ollut pysty- vaan vaakaraitoja. Monni kokosi leivänmuruista linnan, jonka jokaisessa huoneessa oli jotakin jännittävää ja hassulla tavoin uskomatonta, mutta jostakin kumman syystä hänen kengännauhansa olivat auenneet taas jossain välissä. “Ai sen hupsun kirkkoherran, jolla on parrassa kukkia ja maljakossa lampaankääpää?” Monni unohti vähitellen kuinka olla tässä hetkessä ja hänen silmänsä mulkoilivat kilpaa maailmankaikkeuden kaavapiirrosta silmiensä takana. Aaretsa mulkoili takaisin ja hörppi pilliään. Hän katseli ikuisuuden kaukana olevaa lattiaa, jolle jalkansa eivät yltäneet, sillä tuoli oli norsunluutorni, siinä oli naarmuja, ehkä jopa jokaisen entisestä elämästä ja hän kutsui maailmankaikkeuden vuohta silmillään, muttei se tänään laiduntanut sillä pienellä ikkunasta näkyvällä niittyläntillä, jonka ympärille oli rakennettu jotain mitä sinne oli rakennettu, ei sillä ollut väliä, koska Monni oli lakannut muistamasta kuka hän oli ja keskittyi vain pieniin asioihin, kuten gammasäteilyyn ja higgsin hiukkasiin. Joku ulkopuolinen mietti mikseivät he koskaan olleet normaaleita. Mutta se ei tiennyt, että se olisi ollut suuri vääryys. Aaretsan pilli katosi ja kahvi oli kylmää. Monnin pulla oli muruina pöydällä ja lattialla.

Jos ympärillä oleva häly vaimenee, eikä enää vie ajatuksia pois, pääsekö silloin rauhoittumaan seilaten ajatustensa herkkään virtaan vai lietsooko se pahvilaatikoihin sullotut vaietut ja vältellyt ajatukset valloilleen ilman varoitusta, kuin eskaloituva lumivyöry, jonka edessä ei huutaminenkaan auta vaan pelko selviytymisen mahdottomuuden mahdollisuudesta, mikäli vain muistaa vetää henkeä ennen kuin päästää irti ja lopettaa pinnalla räpiköinnin sukeltaakseen siihen pimeään veteen, vain huomatakseen se pohjattomuuden lähteeksi ja se valottomuuden tunne kun yksikään kynttilä ei ole vedenkestävä ja sinä itket niin paljon täyttääksesi sen meren, ehkä tahtomattasi, ehkä vahingossa, ehkä heikkoudessasi negaatiotasi lietsoen, mutta kannattaa muistaa ettei mikään ole ikuista, ei niin onni, tanssi, hymyily eikä surukaan, eikä varsinkaan se lumivyöry, ellei ole niin suuri lumisade, ettei se ehdi kasaantumaan rauhassa pienten mökkien katoille, joiden kaikkien sisällä istut odottamassa, josko kaikki muutkin heräisivät ja se häly alkaisi taas viedäkseen ajatuksesi pois, peittääkseen nekin syvälle lumikinokseen ehkä unohtuakseen hetkeksi, ehkä sulaakseen seuraavaksi tulvaksi.

Hymyilin sille kehotin voimaan sillä pian saisimme olla taas kuten tarkoituksemme on

sen, jota minäkin koen