aina toisinaan tulee vielä niitä hetkiä, kun havahdun piirtelemästä mun queer-hahmoja samalla, kun selaan instassa mun queer-tuttujen tilejä ja samalla mietin, että onpa kivaa kun ympärillä on ihmisiä joiden kanssa voi olla oma itsensä jopa mun tosi complicated sukupuoli-identiteetin kanssa. ja sitten muistan miten vielä viisi vuotta sitten yritin olla todella "nainen" ja pitää yllä mun heterosuhdetta jota inhosin joka hetki (eikä vika todellakaan ollut kumppanissa) ja miten uskomaton tuuri, että mun silloinen kumppani ja lasten isä on niin loistotyyppi, että on vaan ollut mun tukena, kun aloin ymmärtämään mitä haluan. ja miten me oltiin kämppiksiä ja tsekkailtiin yhdessä "tyttöjä" Tinderissä, kun olin epävarma ja mua jännitti enkä tiennyt oikein mitä etsiä. ja miten vahva ihminen se oikeesti on, kun diilas koko tilanteen täydellä ymmärryksellä vaikka oli ajatellut viettää mun kanssa perhe-elämää silleen pitkällä tähtäimellä. ja miten paljon mä inhosin itseäni vielä silloin, kun yritin enkä ymmärtänyt ja miten helvetin hyvä olo mulla nykyään on ja miten siistiä on katsoa peilistä ja olla silleen "moi minä. vähän oot hyvä tyyppi ja tykkään asua sussa." ja miten kaikki on jotenkin niin erilaista. siis kaikki. ja miten paljon enemmän tiedän nykyään. ja miten älyttömän ollnnellinen olen siitä. ja miten viimein olen minä. ja miten oikealta kaikki tuntuu. vähän kuin olisi ensimmäistä kertaa elämässä oikeen kokoiset kengät jalassa.
