Missä vaiheessa opintojen ohjaus alkoi tarkoittaa ongelmatapausten hyysäystä?
Jätin juuri taakseni noin kolme vuotta kestäneen pestini SYLlissä, elikkäs Suomen ylioppilaskuntien liitossa. Kaikkien mahdollisten kiinnostavien työtehtävien joukossa minulla oli onnellinen mahdollisuus olla mukana luomassa Suomeen kaikkien yliopisto-opiskelijoiden yhteistä palautekyselyä. Ensin sitä kutsuttiin YOPALAksi ja sittemmin Kandipalautteeksi.
Prosessi on siis ollut pitkä, haastava ja kivikkoinen, ja hyvin monenlaistenkin pohdintojen arvoinen. Näin omalta osaltani nyt jo opiskelijaliikkeestä muualle siirtyneenä tehtäväni on lähinnä sivusta seuraamista, mutta yhteen asiaan on kyllä pakko tässä yhteydessä vielä tarttua.
Nyt käytössä olevassa kyselyssähän kysytään muun muassa opiskelijan näkemystä hänen saamaansa opintojen ohjaukseen. Rahanjakoonkin vaikuttaviin kysymyksiin on nyt päätymässä kysymykset opiskelijan näkemyksistä lopputyön ohjauksen sekä opintojen suunnittelun ohjauksen riittävyydestä. Kun opiskelija kysymyksiin vastaa, hän voi antaa myös vastauksen ettei osaa sen riittävyyttä arvioida tai että hän ei ole tarvinnut ohjausta. Nyt rahoitusmallikytköksen yksityiskohtia pohtinut työryhmä on päätynyt ehdottamaan, että tällainen annettu vastaus pisteytetään alimmalla mahdollisella pistemäärällä. Noh, tämä aiheutti vastalauseen. Kritiikissä minulle on todettu, että ei siitä voi yliopistoa tietenkään rangaista, jos opiskelijat ovat niin omatoimisia, ja on laadittu niin hyvät ohjeet ettei ohjausta yksinkertaisesti tarvita. Kritisoijien mukaan tämä on juurikin se tavoiteltava tila.
Kuten otsikossa kysyinkin, haluaisin todella tietää missä vaiheessa opintojen ohjaus on alkanut tarkoittaa pelkästään ongelmatilanteisiin puuttumista ja poikkeamaa laadussa? Missä vaiheessa siitä on tullut yleinen tavoite, että opiskelija valmistuu ajatellen, että ohjaus on jotakin sellaista mitä hänen ei kuulu tarvita? Googlailin hieman, ja pikasilmäyksellä mukavan selkeä sivusto opintojen ohjauksen määrittelystä löytyi Jyväskylän yliopistolta. Siinä ohjaus käsitteenä jaetaan, kuten itsekin mieluusti ajattelen, selkeyden vuoksi kolmeen tasoon; tiedotukseen, neuvontaan ja ohjaukseen. Enpä lainkaan ihmettele opiskelijoiden yleisesti varsin heikkoa arviota vuorovaikutuksestaan opetushenkilökunnan kanssa, jos näkemys ohjauksesta jää pelkästään ohjeistusten tasolle. Jyväskylän yliopiston määritelmässä sanotaan ohjauksen tarkoittavan ”… edellisten [tiedotus ja neuvonta] lisäksi syvällisempää, henkilökohtaisempaa ja pitkäjänteisempää sinun opiskelusi suunnittelun ja toteuttamisen tukemista.” Kuulostaa hyvältä, ja tarpeelliselta, eikö vain? Onko todellakin niin, että yliopistoa kuuluu rahanjaossa palkita siitä, että iso osa opiskelijoista kokee ettei ole tällaista tarvinnut? Nostimme SYLlissä aikanaan vuonna 2011 esille aidon vuorovaikutuksen tarpeellisuuden, kun pohdimme opiskelijan ensimmäisen vuoden suurta merkitystä koko opintopolun menestyksen kannalta. Tuolloin tutkimustietoon vedoten ihmettelimme miten voi olla niin, että ensimmäisen vuoden opiskelijoista vain vajaa puolet keskustelee opettajan kanssa opintojen sujumisesta, kiinnostavista tieteellisistä aiheista tai tulevaisuudensuunnitelmistaan. Ilmiön laajuutta tukee tämä huomioni siitä miten ohjauksesta näemmä yliopistossa ajatellaan. Se on jotain opetuksesta ja tutkimuksesta irrallista tukipalvelua niille jotka eivät itse tajua. Vielä rautalangasta: jos opiskelija todella ajattelee ohjauksen olevan jotain sellaista mitä hän ei tarvitse, olemme kadottaneet akateemisesta maailmasta kyllä jotain sellaista, mitä sinne olisi äkkiä revittävä takaisin!
Yksittäisten yliopistojen tuskaillessa palautteenkeruun teknisten haasteiden ja rahoituskriteerin toimivuuden kanssa unohtuu usein kansallinen näkökulma, mutta fakta on se että tällaisella systeemillä voimme saada elintärkeää tietoa koko yliopistolaitostamme yhdistävistä hyvyyksistä ja heikkouksista. Nyt Kandipalaute pitää siis mielessämme sen tosiasian, että kautta linjan henkilökunnan ja opiskelijoiden välisessä vuorovaikutuksessa on vielä pohtimista. Tulosten tulkinnassa on ollut erityisen kiinnostavaa se, että opiskelijoiden tyytyväisyys vuorovaikutukseen henkilökunnan kanssa korreloi voimakkaasti sen kanssa mikä heidän näkemyksensä opetuksen laadusta on. Toivetta on, että tämä havainto tuo meille julkiseenkin keskusteluun pikkuhiljaa suuntaa poispäin ainaisesta opintoaikakitinästä.
Näin loppuun totean pienestä nurinasta huolimatta, että olen erityisen ylpeä siitä että meillä Suomessa on nyt yhteinen kansallinen yliopisto-opiskelijoiden palaute, jonka tulokset vaikuttavat myös yliopistojen saamaan rahoitukseen. Se on sellainen asia, josta jokaisen on syytä kansainvälisissäkin kohtaamisissa rintaa röyhistää! Kuitenkin, niin mainiota kuin yhteinen palautesysteemi ja rahoitusmallikytkös onkin, pidän kaikkein tykeimpänä juttuna sitä sivuvaikutusta minkä tämä koko prosessi on mukanaan tuonut. Jo pari vuotta opiskelijoiden palaute on saanut yliopistoissa aivan uudenlaista huomiota osakseen. Toivon, että se jo itsessään heijastuu vuorovaikutuksen kehittymisessä ihan kaikilla toiminnan tavoilla. Itse rahoitusmallikytköskään kun ei vielä auta yhtään mitään, jos yliopistot eivät ole valmiita ottamaan vastaan sitä potentiaalia mitä opiskelijoiden sanomiset voivat parhaimmillaan yliopiston kehittämiseen tuoda. Onneksi on syytä suhtautua tämänkin suotuisaan kehittymiseen positiivisesti.
P.S. Jos joku tänne asti jaksoi lukea, niin laittaisin vielä liikkeelle pari henkilökohtaista kiitoksen sanaa. Kandipalaute-projekti ei olisi voinut mitenkään päätyä tähän nykyiseen maaliinsa ilman UNIFIn suojeluksessa toimivan Kandipalaute-työryhmän ja etenkin sen puheenjohtajan Olli Silvénin tiukkaa vääntöä. Kiitti myös edeltäjilleni SYL:ssa homman käynnistämisestä, ministeriölle asian tukemisesta ja tuuppaamisesta, yliopistoille jäätävän kovasta työstä opiskelijoiden kontaktoinnissa (esimerkiksi Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa 80 % kandeista vastasi kyselyyn tänä keväänä!) ja tietty ylioppilaskunnille aivan kaikesta avusta ja tuesta. Kiitos.
