#kirjagram

How to not treat library books #kirjagram #kirjasto #library #bookstagram #illustration #sketch https://www.instagram.com/p/BsUBPjyBJni/?utm_source=ig_tumblr_share&igshid=2u6it7onzq9r

Team MELA rides again!

Valontuojat (2013) on kiemurainen kertomus kullankaivajista Uudessa-Seelannissa 1800-luvulla. Tapahtumat lähtevät liikkeelle mysteeristä, joka tuntuu koskettavan jokaista Hokitikan asukasta aina pankkiirista vanginvartijaan. Erakko on kuollut, rikas kullankaivaja on kadonnut ja prostituoitu löytyy kadulta huumattuna. Miten tapahtumat liittyvät toisiinsa? Yli 700-sivuinen möhkäle lähtee liikkeelle verkkaisesti, mutta tahti kiihtyy loppua kohti. Rakenne on mielenkiintoinen: Kirjan ensimmäinen osio on puolet kirjasta, seuraava osio puolet edellisestä ja seuraava osio taas sitä lyhempi jne. Aluksi kerronta viehättää vanhahtavalla tyylillään, kun kaikkitietävä kertoja pui läpi kaikki mahdolliset sivupolut nautinnollisen monimutkaisesti, mutta loppupuolella kirjaa sivut täyttyvätkin nopeasta dialogista ja tapahtumia selittävät enää lukujen alusta löytyvät kuvaukset. Kirjan alussa yksityiskohtaisesti esitellyt hahmot menettävät yllättäen merkityksensä täysin, kun tarina lopulta löytää ytimensä ja murhamysteeri jää taka-alalle. Lukiessa tästä tuli väkisin olo, että kirjasta on tarkoituksella tehty pitkä. Sen massiivisuus on olennainen osa tyyliä - melkein kuin tehokeino, jonka merkityksen ymmärtää vasta lopussa. Valontuojat oli niin hienosti kirjoitettu, että nautin sen kiemuroista eikä pituus kertaakaan ahdistanut, mutta lopulta olin kuitenkin hiukan hämmentynyt. Mysteeri kyllä selvisi, mutta juoni ei nyt ollut se pointti. Kirjaa leimasi eräänlainen teatraalisuus, kaikki tuntui tarkoituksellisen keinotekoiselta, aivan kuin jatkuvasti muuttuvalla rakenteella alleviivattaisiin kirjan keinotekoisuutta/fiktiivisyyttä. Mutta mitä se tarkoittaa? Sitä en ole vielä saanut selville. Tähtikartat jäivät myös kysymysmerkiksi?! 🌠🌘🌛 Kirjan mielenkiintoisin hahmo oli keinotteleva hotellinpitäjä Lydia Wells, joka toimii myös mystikkona sekä ennustajana. 🔮✨ Tv-sarjassa häntä esittää Eva Green ja jo ihan sen takia tekisi mieli katsoa tv-adaptaatio heti tähän perään.

Olisipa tällaisia suomalaisia kirjoja enemmän! Siiri Enorannan Josir Jalatvan eriskummallinen elämä (2017) muistutti minua vähän aikaa sitten lukemastani Terhi Tarkiaisen Kittystä, joka on toinen viihdyttävä ja tuhti lukuromaani. Kirjan juoni kertoo vuosituhannen mahtavimman sirkustirehtöörin perijästä, Josir Jalatvasta, ja hänen poikaystävästään, Micholeista, joka on kirottu vaihtamaan ruumista ennalta arvaamattomasti. Rakastavaiset kokoavat ympärilleen sirkuksen ja lähtevät selvittämään mysteeriä pitkin tuhoutumatonta junarataa, joka jatkuu läpi suursodan runteleman maan. Hauskinta kirjassa oli ehdottomasti sirkus, joka liikkuu raiteilla. 🚂🎪 Esiintyjien erikoiset persoonat ja sotkuiset ihmissuhteet varastivat huomion helposti pääjuonelta. Välillä se ehkä rasittikin, kun hahmoja oli niin monta, etten pysynyt kärryillä eikä mysteerin selvittäminen edennyt välillä lainkaan. Pian kuitenkin käsitin, ettei kirouksen purkaminen ollut kirjassa olennaista. Sen sijaan tarinassa riitti paljon pureskeltavaa kehollisuudesta ja sukupuolten moninaisuudesta kiinnostuneille. Miltä tuntuu olla jumissa ruumiissa, joka ei tunnu omalta? Mitä ihmissuhteelle tapahtuu kun toisen keho muuttuu? Mitenköhän kirja käännettäisiin englanniksi - viitattaisiinko Micholeihin pronominilla ”he” myös silloin kun hän on naisen kehossa? 🤔 Kaiken dekadentin ilottelun ja pimeyden sekamelskan takaa minua jäi häiritsemään se, että hahmot joutuivat homofobisiin ympäristöihin ja kohtaamaan homofobisia hahmoja. Fantasiakirjojen kohdalla aina mietityttää, miksi näin on, kun tekijällä on vapaat kädet luomansa maailman suhteen. Olisiko vastoinkäymisiä voinut kehitellä jollain toisella tapaa? Josir Jalatvan eriskummallinen elämä oli ehkä vähän ylipitkä, mutta läpikotaisin viihdyttävä ja kiinnostava. Enoranta kirjoittaa lumoavan kauniisti ja aion kyllä lukea häneltä lisää. ”Ehkä hän oli pinnallinen ja ehkä minä olin hullu, mutta nämä kaksi ominaisuutta eivät ole sellaisenaan tietääkseni koskaan pilanneet ketään.”

Tätä olin odottanut! Pelkäsin jo että ennakko-odotuksia olisi liikaa, mutta Silvia Moreno-Garcian Mexican Gothic (2020) oli mielettömän viihdyttävä ja kiehtova. Tarinan sankaritar on seurapiirikaunotar Noemí Taboada, joka saa serkultaan omituisen kirjeen. Serkku väittää uuden puolisonsa myrkyttävän häntä. Noemí matkustaa syrjäiseen High Place -kartanoon, jossa serkku asuu miehensä englantilaisen suvun kanssa. Kartanossa on jokin pielessä. 🥀 Jotkut goottilaisen kirjallisuuden edustajat ovat turhan varovaisia mitä tulee kauhuun ja kummallisiin juonenkäänteisiin. Mexican Gothic ei ole tällainen kirja. Tarina kiihtyy todella hurjille kierroksille loppua kohti ja meno on vähintäänkin outoa. Mieleen tuli eräs meksikolainen goottilaisen kirjallisuuden harrastaja: Guillermo del Toron elokuvissa on samanlaista hallittua ylilyömistä. Jos nautit Crimson Peakista, nautit todennäköisesti myös tästä. Goottilaisessa kirjallisuudessa samat avainteemat ja elementit kiertävät kirjasta toiseen. Myös Mexican Gothicin kohdalla niistä saa koottua kätevän listan: sukukartano, kummituksia, painajaisia, hautausmaa, rappeutuneisuutta ja sairautta. Täsmälleen sama lista pitää paikkansa noin tuhannen muun kauhuromanttisen kirjan kanssa. Tämä ei haittaa, se kuuluu asiaan. Mexican Gothic kuitenkin kierrättää vanhoja ja tuttuja elementtejä poikkeuksellisen sujuvasti. 50-luvun Meksiko ei lopulta tuo tarinaan ihan niin paljon uutta kuin olisin toivonut, mutta tapahtumapaikka ja sen erityispiirteet kuitenkin nivoutuvat sulavasti osaksi teoksen päihdyttävän goottilaista tunnelmaa. Mexican Gothic tuntuu modernilta goottilaiselta kirjallisuudelta. 🌹 ”This house is sick with rot, stinks of decay, brims with every single evil and cruel sentiment. I have tried to hold on to my wits, to keep this foulness away but I cannot and I find myself losing track of time and thoughts.”

Lohdutonta pandemialukemista. Katherine Anne Porterin lyhytromaani Pale Horse, Pale Rider (1939) sijoittuu espanjantaudin aikaan. Miranda työskentelee toimittajana Denverissä. Tarinan läpäisee uhkaava tunnelma, sillä ensimmäinen maailmansota riehuu parhaillaan Euroopassa ja Miranda näkee unia, joissa hän pakenee ratsastamalla. Miranda tapaa mukavan miehen, mutta tietää että heidän suhteensa on tuhoon tuomittu, sillä mies on lähdössä sotaan. Hetken kaikki näyttää jo valoisalta, mutta sitten Miranda sairastuu. Kirja perustuu osittain kirjailijan omaan elämään. Porter sairastui pahasti espanjantaudin jyllätessä. Sairaala oli niin täynnä, että hän joutui makaamaan kovassa kuumeessa paareilla sairaalan käytävässä yhdeksän päivän ajan. Parannuttuaan hän sai kuulla, että hänen rakastettunsa oli kuollut tautiin. Sairauden kuumeinen kuvaus teki kertomuksesta aika raskasta luettavaa, mutta Porter kirjoittaa kirkkaasti ja taidokkaasti. Mukana ei ole yhtään ylimääräistä. Kirja ei sorru tunteiluun, mutta se tekee riipaisevan selväksi, kuinka kuolema on läsnä näiden nuorten henkilöiden jokapäiväisessä elämässä. Hallava hevonen laukkaa rinnalla. “The body is a curious monster, no place to live in, how could anyone feel at home there?”

Suosikkikirja uudelleen luettavana. Oli yhtä lumoava kuin viimeksikin. Dorian Grayn muotokuva (1891) on goottilaisen kirjallisuuden klassikko, joka kertoo kauniista miehestä, joka myy sielunsa säilyttääkseen nuoruutensa ja ulkonäkönsä. Oscar Wilden kieli on nerokasta ja suomentaja Jaana Kapari-Jatta on tehnyt upeaa työtä. Tästä teoksesta voisi kirjoittaa muistiin niin monta hyvää lohkaisua (kaikki tietysti Lordi Henryn suusta): 💎 ”Minä tekisin mitä vain, jos saisin nuoruuteni takaisin, paitsi en harrastaisi liikuntaa, en nousisi varhain enkä eläisi arvokkaasti.” 💎 ”Kuolema ja moukkamaisuus ovat tämän vuosisadan asioista ainoat, joita ei voi selittää pois.” Pelkästään kerrontaan on ripoteltu ihania lauseita kuten ”Edellisen illan tapahtumat hiipivät äänettömillä, veren tahraamilla jaloillaan vähä vähältä hänen päähänsä.” Tällä lukukerralla kiinnitin huomiota siihen, miten kamala ihminen Dorian oikein on. Muistelen, että kun luin tämän viimeksi monta vuotta sitten, vähän säälin Doriania. Muistin, että hän tekee kauheita, mutta nyt tuli yllätyksenä miten monta elämää hän tarinassa oikein tuhosi. Erityisesti surutti Basilin kohtalo. ”Hän piti valoa ylhäällä ja tutki maalausta. Pinta vaikutti koskemattomalta, sellaiselta millaiseksi hän itse oli sen jättänyt. Saastat ja kauheudet olivat kaiketi tulleet sisältäpäin. Jokin sisäinen elämä oli oudosti vironnut ja synnin spitaali jäyti sen avulla hiljalleen kuvaa. Ruumiin mätäneminen vetisessä haudassa ei ollut yhtä pelottavaa.”

Keitttiöhurmio (2000) kertoo Rosa-nimisestä naisesta 50-luvun Italiasta. Nuoruuden romanssi päättyy ikävästi ja Rosa pakenee kotikylästään suureen kaupunkiin, jossa hän elää onnettomana, kunnes tapaa elämänsä rakkauden. Välissä kokkaillaan, sillä Rosa rakastaa hyöriä keittiössä. Alussa kirjassa onkin ihana tunnelma, kun kuvaillaan erilaisia italialaisia ruokia ja kuinka niitä valmistetaan. Ruoka onkin isossa roolissa kirjassa. Mieleen tuli Joanna Harrisin Suklaapuoti. Keittiöhurmion kirjoittaja on tosin englantilainen, joka asuu Lontoossa, joten en tiedä miten ”aito” kirjan italialainen tunnelma oikein on. Kuvaus tuntui aika stereotyyppiseltä ja väliin viljeltiin satunnaisia italialaisia sanoja. 🇮🇹🍝 Luin tästä puolet kunnolla, loput harppoen, koska tarina muuttui niin limaiseksi. Rosan rakastettu salailee asioita ja on muutenkin ällö, naapurin mies stalkkaa Rosaa ikkunasta ja lapsuuden ahdisteleva pappi tekee vielä paluun kirjan lopussa. Eniten ihmettelin sitä, kuinka rumasti seksuaalisesti aktiivisista naisista puhutaan kirjassa, jossa päähenkilö löytää itsensä seksin kautta. Rosan työkaverit ovat ”hutsahtavia” ja Rosaa itseään huoritellaan jatkuvalla syötöllä. Ylipäätään ärsytti, että Rosasta ei ole mihinkään, ennen kuin hän Löytää Itselleen Miehen. 🤯 Aika väsynyttä. Kuka haluaa lukea tällaista? ”Kun nonno Fiore kuoli, hänetkin nostettiin perinteen mukaan pöydälle, ja hautajaisaamuna minä syötin vainajalle tuoretta panellea, vastapaistettuja kahvihernejauhoista tehtyjä herkkupaloja joita osasin laittaa oikein hyvin, luulin nimittäin että saisin niillä nonnon heräämään henkiin.”