Jos isänmaallisuus ei julkisena määritelmänä kuulu kaikille, se tukee kahtiajakoa, kirjoittaa kirjailija Sofi Oksanen. Hän pohtii itsenäisyyspäivän esseessään myös nationalismia ja suomettumisen aiheuttamaa hiljaisuutta – sekä kansallispuvun painoa.
Tämä oli oikein hyvä ja tärkeä essee tähän aikaan ja paikkaan, ja joka mm. selventää samanoloisten sanojen (nationalismi, patriotismi, isänmaallisuus) eroja ja yhtäläisyyksiä.
(koko artikkeli on maksumuurin takana, joten tässä se lainauksena):
KESKUSTELIN taannoin Suomessa jo pitkään asuneen virolaisen kanssa isänmaallisuudesta. Ystäväni puhuu suomea kuin äidinkieltään, mutta törmää silti toisinaan yllättäviin merkityseroihin suomen- ja vironkielisten sanojen välillä. Esimerkiksi isänmaallisuus on Virossa aina myönteinen ja yhdistävä asia, eikä hänen mieleensä ollut juolahtanut, että Suomessa jokainen ei koe sanaa samalla tavalla. Asia valkeni hänelle, kun eräs suomalaistuttava totesi: ”Niin, onhan olemassa myös hyvää isänmaallisuutta.” Ystäväni koki lauseen pysäyttävänä, jopa absurdina.
Kaikki Viron tasavaltaan liittyvä oli kiellettyä neuvostomiehityksen vuosina, joten isänmaallisuus oli pitkään kapinallista, maanalaista ja vaarallista ja muisto siitä on elävä. Koska Viron itsenäisyys ja isänmaallisuus liittyvät elimellisesti yhteen eikä mikään niissä ole itsestäänselvää, huonoa isänmaallisuutta on hankala kuvitella.
Miten siis on mahdollista, että Suomessa, maassa jonka itsenäisyys on yhtä nuorta kuin Viron ja jossa myös on taisteltu itsenäisyyden eteen, termiä eivät koe omakseen kaikki?
OLIN POHDISKELLUT isänmaallisuuden eri merkityksiä jo pidempään, kun Norja tarjosi minulle uuden näkökulman erääseen kansalliseen symboliin. Satuin käymään Norjassa muutama vuosi sitten kesällä, jolloin toukokuussa vietetyn itsenäisyyspäivän tunnelmat olivat yhä tuoreet. Keskustelun kohteena ollut kansallinen symboli oli kansallispuku, ja moni norjalainen oli kokenut olonsa kiusaantuneeksi pukeutuessaan siihen päivän kunniaksi. Rasismin nousun myötä kansallisten symbolien julkinen käyttö oli muuttunut hankalaksi.
En äimistynyt maahanmuuttovastaisuudesta, jota löytyy myös Suomesta, vaan siitä, että norjalainen pukeutuu lapsesta pitäen itsenäisyyspäivänä kansallispukuunsa. Vastauksena hämmennykseeni ikäiseni norjalaiset näyttivät todisteita puhelimistaan: tuoreita kuvia, joissa he poseerasivat yhtä lailla perinnepukuun sonnustautuneen puolison kanssa. Perinteestä on tullut myös näkyvä sosiaalisessa mediassa. Norjalainen, kansainväliseksi hittisarjaksi kohonnut Skampuolestaan paljasti tradition koko maailmalle: sarjassa teini-ikäiset pukeutuivat toukokuisiin kotibileisiinsä kansallispukuihin, vaikka juhlivat muuten kuten ikäisensä myös Suomessa, kuohu- ja valkoviinin kera. Teini-ikäisten juhlintakulttuuri ja ilonpito ei siis ole missään ristiriidassa kansallispuvun käytön kanssa.
Rippilahjaksi norjalaisnuoret haluavat ehkä suomalaisten ikätoveriensa tavoin rahaa, mutta saavat kalliin kansallispuvun, joka usein kulkee suvussa. Tilanne asettaa eriarvoiseen asemaan ne, joiden suku ei ole asunut maassa pitkään.
Norjassa onkin pohdittu, pitäisikö maahanmuuttajien käyttää oman taustansa mukaisia kansallispukuja, vai tyytyä lippujen heilutteluun. Vai pitäisikö perinteestä luopua tykkänään? Jotkut Norjassa asuvat suomalaiset ovat hankkineet suomalaisen kansallispuvun muutettuaan Norjaan, ja ne on otettu vastaan hyvin.
Norjalaiset puolestaan äimistyivät, kun kerroin, että olen elämäni aikana pukeutunut kansallispukuun vain kerran, enkä suinkaan omaani. Olin silloin keskisuomalaisen ala-asteen kevätjuhlassa airuena. Airueita oli kaksi, koska koululla oli kaksi kansallispukua. Tehtävästä ei erityisesti tapeltu, vaan siihen valittiin henkilöt, joille asu sattui mahtumaan päälle.
En myöskään ole koskaan pukeutunut virolaiseen perinneasuun, vaikka se olisi periaatteessa ollut Neuvosto-Virossa mahdollista.
Neuvostoliitto toteutti kulttuurista omimista valikoitujen kansallisten tunnusmerkkien suhteen, jotka sopivat imperiumin agendaan ja jotka periytyivät ajoilta ennen Viron ensimmäistä tasavaltaa. Sallimalla kansallispukujen julkisen käytön Neuvostoliitto valjasti ne tukemaan valheellista illuusiota kansojen ystävyydestä.
Kansallisen vaateparren käyttöä kuitenkin rajoitettiin epäsuorin keinoin. Kansallispukunuket kuuluivat käsitöitä myyvän Uku-liikkeen valikoimiin, mutta käytännössä niitä päätyi tiskille asti harvoin. Omat nukkeni oli hankittu suhdetoiminnan avulla. Materiaalien hankala saatavuus puolestaan vaikutti siihen, ettei pukuja olisi noin vain pystynyt tekemään kotona.
Kun perestroikan myötä Viron lippu vapautettiin pannasta, tein mummoni kanssa lipun itse. Kangaspulan vuoksi sinimustavalkoinen kangaskimara saatiin jälleen tiskin alta. Koska se, että virolaisilla on oikeus maansa lippuun, on ollut työn takana, minäkin käytän toisinaan sinimustavalkoista väriyhdistelmää. Vaivalla hankitut kansallispukunuket ovat varastossani. Ne muistuttavat minua enemmän neuvostoajoista kuin Virosta, mutta eikö niiden pistäminen naftaliiniin ole myönnytys sille, että Neuvostoliitto omi kansallisia perinteitä omiin tarkoitusperiinsä?
En muista yhtään ystävääni Suomessa, joka olisi pukeutunut kansallispukuun lapsena, mutta Norjan esimerkki sai minut miettimään miksi ei.
En muista yhtään ystävääni Suomessa, joka olisi pukeutunut kansallispukuun lapsena, mutta Norjan esimerkki sai minut miettimään miksi ei. Miksi se ei ole luontevaa ja yleistä? Tapa on hieno keino muistaa sukupolvien ketjua ja nykyään myös tuoda esille muiden maiden kansallisasuja.
VIIME VUOSIEN aikana kulttuurinen omiminen on puhuttanut Suomessa lähinnä asetelmissa, joissa valtakulttuuri lainaa tai omii jotain vähemmistökulttuurille kuuluvaa. Esimerkiksi nunnuka-mies feikkisaamelaispuvussa on ongelmallinen. Kulttuurinen appropriaatio voi kuitenkin toimia myös toiseen suuntaan.
Kirjailija Jukka Laajarinne on käyttänyt esimerkkinä Suomen lippua: koska rasistit ovat omineet sen käyttöönsä, kukaan täyspäinen ei enää kehtaa pukeutua vaikkapa Suomi-paitaan.
Kirjailija Jyri Paretskoi puolestaan kirjoitti Kalevaan kolumnin, jossa totesi, että isänmaallisuudesta on tullut Suomessa ruma sana. Syyllisiä siihen on kolme: isänmaallisuudella valheellisesti ratsastavat rasistit, sitä pilkkaavat tahot ja näiden kahden edellisen ryhmän ristipaineessa kärvistelevät tavalliset ihmiset, jotka eivät enää uskalla rasismisyytösten pelossa tuoda esille omaa isänmaanrakkauttaan.
Asia vaivaa Paretskoita, joka kokee ylpeyttä monista suomalaisista asioita, mutta yhtä lailla hänestä sen julkituomisen on ongelmallista, eikä hän ole ainoa. Miten näin pääsi käymään? Miten ääriryhmät onnistuivat kidnappaamaan asiat, jotka kuuluvat kaikille?
Miten ääriryhmät onnistuivat kidnappaamaan asiat, jotka kuuluvat kaikille?
KIRJAILIJA George Orwell määritteli isänmaallisuuden uskollisuudeksi asuinpaikalle ja omalle elämäntavalle, jota ei kuitenkaan pakoteta muille. Isänmaallisuus oli hänestä hyvä asia, mutta nationalismia ei missään nimessä pitäisi sotkea siihen, vaikka niin usein tehdään, sillä patriotismi ja nationalismi ovat jopa toistensa vastakohtia. Nationalisti kun haluaa aina vain lisää elintilaa aatemaailmalleen. Se on aina ekspansiivista.
Meillä isänmaallisuus on alkanut yhdistyä ääriliikehdintään juuri kansallisten symbolien omimisen myötä, eikä suinkaan patriotismiin, positiiviseen isänmaanrakkauteen. Asia, jonka pitäisi olla yhdistävä, uhkaakin olla enemmän railoja luova, ja näin on jo käynyt monessa maassa.
Viimeisen muutaman vuoden aikana olen törmännyt eri maissa lukuisiin ikätovereihini, jotka sanovat samaa: niin yhdysvaltalaiset, puolalaiset, ruotsalaiset, itävaltalaiset kuin tšekit ovat todenneet, etteivät muista aikaa, jolloin maa olisi jakautunut näin voimakkaasti kahtia. Vaikuttaa siltä, että sukupolveni sukupolvikokemukseksi on muodostumassa monissa maissa juuri nationalismista ja haittaisänmaallisuudesta johtuva kahtiajako.
Suomen historia tietenkin poikkeaa Viron ja Norjan historiasta eikä käsitys ”huonosta” isänmaallisuudesta johdu vain nationalismin noususta tai maahanmuuttovastaisuuden nousemisesta julkiseksi keskustelunaiheeksi. Syitä voidaan etsiä niin sisällissodan haavoista kuin siitä, miten suomettumisen aikana punaisempi osa kansasta koki tarpeelliseksi pitää isänmaallisempia arvoja hieman naurettavina ja halusi rakastaa Neuvostoliittoa enemmän kuin Suomea.
Taistolaisia kirjailija Orwell olisi itse asiassa kutsunut nationalisteiksi, sillä hän tunnisti oikeutetusti kommunismin aatteessa runsaasti nationalistisia piirteitä, mutta me emme niin tehneet.
Huolimatta siitä, että sukupolveni lauloi koulussa siniristilipusta ja piti itsestäänselvänä kansallisten symbolien näkymistä monissa juhlatilanteissa, suomettuminen rapautti samaan aikaan moraalia, hämärsi käsityksiä oikeasta ja väärästä. Se hämärsi käsitystä isänmaallisuudesta, jonka määrittelen tunteeksi ja haluksi toimia Suomen etujen mukaisesti. Määrittelen sen vastuullisuudeksi, huolenpidoksi ja kestävää tulevaisuutta rakentavaksi kansalaisuudeksi, johon jokainen voi osallistua.
TILANTEISSA, joissa jollakin sanalla on huono kaiku historiallisista syistä, ehdotan usein uuden termin keksimistä. Entisen itäblokin alueella esimerkiksi tasa-arvo on tällainen ilmaisu: neuvostopropaganda pilasi sanan maineen niin, että se häiritsee tasa-arvokeskustelua yhä. Koska ihmiset eivät voi luottaa siihen, että tasa-arvo oikeasti vastaisi merkitystään ja koska kaikki tiesivät, että neuvostotasa-arvo oli valhetta, tarvittaisiin termi, johon kaikki voisivat nyt oikeasti uskoa.
Suomessa tilanne isänmaallisuuden suhteen ei ole sama, mutta mikäli nykyistä kehitystä ei muuteta, se jonain päivänä voi olla. Se olisi suuri harmi, sillä sanat luovat todellisuutta.
On myös syytä kysyä, kantaako seuraavaan sukupolveen se, että osa kansasta välttelee isänmaallisuus-sanaa ja kainostelee kansallisten symbolien käyttöä, sillä asenteet siirtyvät sukupolvelta toiselle.
Jos isänmaallisuus ei julkisena määritelmänä kuulu kaikille, se tukee kahtiajakoa ja kahtia jakautunut kansa on aina heikko.
JOKAINEN käsite on kuitenkin mahdollista määritellä uudelleen, jos ihmiset alkavat käyttää sanaa uusissa yhteyksissä. Olisi suuri harmi, jos osa kansasta alkaisi käyttää isänmaallisuudesta erilaisia eufemismeja vain koska eivät halua tulla yhdistetyksi äärinationalisteihin. Tällä hetkellä meillä ei nimittäin ole pätevää suomenkielistä vastinetta isänmaallisuudelle, ellei kansallistunnetta lasketa mukaan.
Sama tilanne koskee sanaa epäisänmaallinen, vaikka sen merkitys sinänsä on tärkeä kansakunnan moraalin kannalta, joka hämärtyi suomettumisen vuosina. Sitä hämärsi monien tukema myytti suomettumisesta menestystarinana ja taitavana politikointina, jossa luotettiin siihen, että kyllä kansa tietää, miten asiat oikeasti ovat. Mutta jos asioista ei voi puhua suoraan, miten se voisi olla mahdollista, sukupolvesta toiseen?
YYA-sopimuksen poistuminen päiväjärjestyksestä näkyi toki Suomessa monin tavoin. 1990-luvun lopulla esimerkiksi maantiedon oppikirjamme muuttuivat merkittävästi: puolen vuosisadan tauon jälkeen itänaapurin talouteen ja ympäristötilanteeseen alettiin liittää sellaisia kuvailusanoja kuin katastrofaalinen, mikä aikaisemmin ei ollut mahdollista. Kokonaiset sukupolvet Suomessa nimittäin opettelivat maantietoa vuosikymmenten ajan kirjoista, joissa itänaapuriin liitettiin vain positiivisia tai korkeintaan neutraaleja määreitä.
Tämä pikku seikka ei ole yhdentekevä, sillä se on esimerkki kokonaisia sukupolvia koskeneesta psykologisesta vaikuttamisesta, jota Neuvostoliitto harjoitti Suomessa. Niinä vuosina julkinen kieli suomettui, ja jälkiä tästä vuosikymmeniä jatkuneesta vaikuttamisesta näkyy yhä. Se näkyy siinä, miten joku hermostuu aina, jos Venäjää kutsuu aggressiiviseksi toimijaksi, huolimatta määritelmän puolesta puhuvista faktoista. Venäjän politiikkaa kritisoiva henkilö saa kuulla olevansa provokaattori.
MUTTA mitä provokatorista siinä on, että ei hyväksy Venäjän toimia Ukrainassa? En hyväksyisi minkään muunkaan maan alueiden laittomia miehityksiä, joten miksi Venäjän suhteen kaiken pitäisi olla toisin? Ehkä osittain siksi, että käytimme koulutuksessamme itänaapurista niin pitkään vain positiivisia adjektiiveja, mutta vaikkapa Yhdysvaltojen ongelmia käsitellessä negatiiviset määreet olivat sallittuja. Siksi Yhdysvaltojen julkinen kritisointi on Suomessa helppoa eikä kukaan syytä sellaista ihmistä provokaattoriksi saati amerikkafobiksi.
Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen kielemme tietoista riisumista suomettumisesta ei pidetty tarpeellisena. Viron uudelleenitsenäistymisen ajan muutoksiin kuuluivat maareformin ja oikeusjärjestelmän uudistamisen kaltaisten konkreettisten toimenpiteiden lisäksi myös kielenkäytön päivittäminen. Neuvostotermejä vaihdettiin ilmaisuihin, jotka vastasivat ihmisten omia kokemuksia.
Se, että vaikkapa kyydityksiä saattoi kutsua julkisesti kyydityksiksi, oli merkittävä asia ja on sitä yhä. Mutta Suomessa ei riemastuttu samalla tavalla kollektiivisesti siitä, että akateemisessa tutkimuksessa tuli mahdolliseksi Siperian vankileireille joutuneiden suomalaisten kohtalon tutkiminen. Sitä ei pidetty merkittävänä kansallisena asiana. Kenties siksi, että asiasta riemuitseminen olisi tarkoittanut samalla huomion kohdistamista siihen, että aikaisemmin tämä ei ollut mahdollista, ja se olisi johtanut kiusallisiin kysymyksiin siitä, mikä oli itsesensuuria ja mikä ei ja kuka oli vastuussa mistäkin.
Punaisten vuorineuvosten toiminta puolestaan sumensi käsitystä siitä, mikä osa Suomesta on ostettavissa, ja se jos mikä on isänmaallinen asia. Toki, bilateraalikauppa Suomen ja Neuvostoliiton välillä hyödytti Suomea, mutta moraalisesti tilanne oli monimutkainen ja kauppasuhteiden henkinen perintö näkyy siinä, miten maamme poliittinen johto näkee Nordstream 2 -kaasuputken yksinomaan ”ympäristökysymyksenä” ja Fennovoiman ”talouskysymyksenä”, vaikka Venäjä käyttää energiaa aina aseena ja esimerkkejä siitä on lukuisia. Selkeästi poliittisten kysymysten kääriminen joksikin muuksi on myös asia, joka hämärtää moraalia suomettumisen keinoin, sillä mitä isot edessä, sitä pienet perässä. Jos asioita, jotka selkeästi ovat ongelmallisia ei sellaisiksi nimetä, miten kansakunta voisi toimia arkipäivän ratkaisuissaan toisin?
Jos esimerkiksi pakotelistalla olevan Sberbankin johtokunnassa istuvan entisen pääministerimme Esko Ahon toimintaa ei nimetä petolliseksi, miten tavallinen kansalainen voisi ajatella toimivansa isänmaataan vastaan jakaessaan vaikkapa Venäjän intressejä palvelevia valeuutisia?
Jos tiedostava kansanosa on oppinut laskeskelemaan hiilijalanjälkeään, miksi tämä sama kansanosa ei näe vaikkapa Hjallis Harkimon kaveerausta pakotelistalle kuuluvien Rotenbergien kanssa epäisänmaallisena tekona tai miksi sitä ei voi nimetä siksi?
Koska Suomessa ei ole totuttu tekemään niin. Nämä henkilöt eivät saa äkäistä palautetta siinä mittakaavassa kuin vaikkapa maahanmuuttajien asioita hoitavat ihmiset. Eikö tämä ole moraalinen ristiriita? Jos keskustelu siitä, mitä Suomesta voi ostaa ja mitä ei, olisi aloitettu aiemmin, ulkomaalaisten maaomistuksia koskevien lakiuudistusten suhteen ei ehkä olisi niin kiire.
Hiljaisuus ei ole koskaan edistänyt tasa-arvoa, se ei ole edistänyt yhdenkään maan itsenäisyyspyrkimyksiä eikä se ole edistänyt koskaan ihmisoikeuksia.
SUOMETTUMISEN perua on myös hyssyttelykulttuuri, mutta hiljaisuus ei ole koskaan edistänyt tasa-arvoa, se ei ole edistänyt yhdenkään maan itsenäisyyspyrkimyksiä eikä se ole edistänyt koskaan ihmisoikeuksia, saati kehittänyt moraalia. Siitä huolimatta se osa kansasta, joka nyt kokee kiusallisuutta isänmaallisuus-sanan suhteen, ei ole noussut tarpeeksi voimakkaasti puolustamaan oikeuttaan omaan isänmaallisuuteensa, vaikka syytä olisi.
Siksi on pakko kysyä, onko hyssyttelykulttuuri tarttunut myös uusiin asioihin? Vai onko kyse siitä, että suomettunut Suomi ei tunnistanut julkisesti Neuvostoliiton nationalistisia piirteitä ja toimintatapoja, joiden kohteeksi me jouduimme, ja sen vuoksi tuntosarvemme nationalismin suhteen ovat yksinkertaisesti hieman heikot ja siksi isänmaallisuus sekoitetaan nationalismiin?
KIRJAILIJA ORWELLILLA ei ollut kaikkipätevää reseptiä siihen, miten nationalismia voi vastustaa, mutta hän oli varma siitä, että se on mahdollista. Se on kuitenkin aina moraalinen ponnistus. Se vaatii kansalaisten aktiivisuutta ja tiedostamista ja juuri sitä me tarvitsemme näinä aikoina, jolloin poliittinen tilanne on monissa maissa sensitiivinen, sekava ja arka.
Moraalisia valintoja suomalaiset tekevät päivittäin, joten asian ei pitäisi olla ylitsepääsemätön. Käytämme aikaa kierrättämiseen, ja tiedostava kansanosa tuntee jo huonoa omatuntoa vaikkapa lihansyönnistä, mutta kuinka moni tuntee huonoa omatuntoa siitä, että on vahingossa tullut jakaneeksi uutisen, jonka oikeellisuutta ei ole tarkistanut tarpeeksi monesta lähteestä? Kuinka moni kokee tehneensä epäisänmaallisen teon? Kuinka moni kokee tehneensä yksinkertaisesti väärin ja että asialla itse asiassa on merkitystä?
Jos meidät opetetaan erottamaan kärpässieni ruokasienistä ja kouluissa lapsia opetetaan uimaan, koska Suomi on tuhansien järvien maa, eikö kansalaistaitoihin kuuluisi myös ristiriitoja ruokkivien valeuutisten vaarojen tunnistaminen tai haittaisänmaallisuuden erottaminen positiivisesta kansallistunteesta?
Informaatiotilamme ja ilmapiirimme turvaaminen on jokaisen harteilla ja siksi tarvitsemme valistunutta kansalaisuutta, jossa jokaisen panos on tärkeä. Kuten poliitikko Edmund Burke totesi: ”Kukaan ei ole tehnyt suurempaa erehdystä kuin hän, joka ei tehnyt mitään, koska uskoi, että voisi tehdä niin vähän”.
